1977 se alkoi. Sain pääroolin koulun joulujuhlanäytelmästä. Heräsin eloon. Kaikki tuntui luonnolliselta. Sain suosioo. Koulun kautta eksyin nuorisoteatteriin. Sama kokemus jatkui. Se kaikki mitä muutoin olin ollut jäi, kun astuin näyttämölle. Näyttämöllä olo loi minun todellisen olemassa olon. Kaikki muu oli sitä varten.
Oli, syntyi kaksi todellisuutta, jotka eivät toisistaan tienneet. Ei ollut yhtään kärpästä, joka olisi kertonut toisesta toiselle. Kun en itsekkään muusta tiennyt, en osannut mitään kyseenalaistaa. Ensimmäinen särö tuli kyllä jo rippikoulun isosena. Yhdessä illanvietossa kerroin maailmastani, niin jäin ihmettelemään miksi kaikki itki.
Mutta kaksi todellisuutta jatkoivat eloaan ja kasvuaan toisistaan tietämättä vain minun tietoisuudessa. Jotenkin alitajuntaisesti olen kyllä kokoajan tajunnut, että on outoa kuinka voin saada näin paljon kiitosta ja suosioo tässä toisessa maailmassa. Tässä on pakko olla jotakin outoa. Ihmettelin suuresti kun nuorisoteatterin valomieheltä sain kuulla, että jotkut tekevät tätä näyttämöllä oloa ihan työkseenkin.
Onhan tämä näin hauskaa ja luonnollista minulle niin päätin hakeutua alalle. Mutta missään vaiheessa en tullut kyseenalaistaneeksi kahta maailmaani eli miksi minulla oli tämä näyttämömaailma ja kotiolot ja niin vieraat toisilleen. Vielä niin päin, että vain näyttämöllä olo oli todellista, kaikki oli sitä varten, muu oli selviytymistä.
Osasin elää vain näyttämöllä, muuten en ollut oikeastaan olemassa. Muuten olin lähinnä lamaantunut. Tätä lamaannusta pakenin näyttämölle ja opiskeluun näyttämölle ja töihin näyttämölle. Pyrkimiset alalle eivät onnistuneet. Kyllä valitsijat varmaan näkivät kaksinaisuuteni. Mutta löysin tien kasvatusalalle ja koko päiväiseen teatterin harrastamiseen.
Kasvatustyöroolini rakensin myös näyttämöksi. Sain tuotua itseni läsnäolevaksi työpaikalle aina kun sain haalittua ympärilleni ison joukon yleisöksi ja muu aika meni sen asian järjestämiseksi. Kiitos kaksinaisuuteni, en luonut ihmissuhteita, en ilmaissut tunteitani, en juurtunut minnekkään. Olin edelleen olemassa vain näyttämöllä.
Vuodet vierivät ja kukkulat horjuivat. Totta kai minun näyttämöllä olo taitoni vahvistui, ammatillistui. Sain kiinnityksen teatteriin. SIlloinkin olin varma että työhönottajat eivät olleet tosissaan. Mutta he eivät tienneet toista maailmaani. Kaksi maailmaani jatkoi eloaan vuosia ja vuosikymmeniä. Olin arvostettuna arvostetulla alalla, mutta alitajuntaisesti en antanut itselleni mitään arvoa. Joku minussa tiesi edelleen, että tämä kaikki on vain pakoa.
Tämä kostautui etenkin esitysteni tiedottamiseen. Tein ja teen kokopäiväisesti teatteria, mutta joku ajaa minua tekemään sitä piilossa. En todellakaan ole ylpeä tekemisistäni. Siinä jää sitten kyllä liput myymättä ja esitykset pitämättä. Ihan aasin hommaa tämmönen.
Kunnes vuosi sitten tuli elämänkumppanilleni onnettomuus. Sain shokin. Elämänkumppanini joka sopi minun kahden maailman olemassa olooni täydellisesti, ei enää ollut entisensä. Kotielämäni muuttui. Lamaannuin. Luulin etten esiinny enää koskaan.
Mutta lamaantuminen oli minulle tuttua jo aikaisemmasta elämästäni. Joku minussa muisti. Vuosikymmeniä sitten alkaen olin hoitanut lamaantumisen näyttämölle menolla. Siksi totutusti järjestin itselleni keväällä esityksen ja toisen. Pakenin näyttämölle kotitodellisuutta. Asia tuntui luonnolliselta tavalta minun elämääni, historiaani kuuluvalta. Kyseenalaistamatta se oli näin.
Mutta en ole enää lapsi. Aikuisen oikealta ei tunnu paeta elämää näyttämölle.
Tajuan, ettei arvostettua kulttuurityötä (ei muuten kasvatustyötäkään) voi oikeasti tehdä paeten elämäänsä. Tajuan, että ei ole oikein eikä ole ollut oikein paeta elämää näyttämölle. Silloinhan oikeat elämään kuuluvat kiintymyssuhteet jäävät syntymättä. Minulla ne olivat olleet jääneet syntymättä tai ne olivat oikeasti olleet vain yksipuolisia koko elämäni ajan.
Nyt torstaina 24.9.2026 klo 18:30 -19:30 minä annan itseni esiintyä elämäni viimeisen kerran paeten näyttämölle. Se on kova ja ankara paikka. En anna enää itselleni lupaa tästä edes paeta elämääni näyttämölle.
Päätös tuntuu vapauttavalta. Kuin Grimmin sadun Pikku aasin aasinnahan poltolta.
Tutustuin satuun kesäkuussa 1989 Sveitsin Dornachissa. Olin kuukauden Goetheanumissa marionetti teatterikurssilla, jossa valmistimme Grimmin satua Pikku aasi. Työstin ja esitin satua kuusivuotta sen jälkeen. Pyrin sadun tekstillä Snellman-korkeakoulun puhe- ja draamalinjan opintoihin toukokuussa 1995.
Nyt vasta oivallan sadun kuvan toimivuuden minun elämääni. Näin ne sadut toimii ja näin tämä elämä menee.
Lamaannusta näyttämölle pakenemisen poiston jälkeen uskon löytäväni vielä uuden syyn kulttuurityön tekoon, oikean syyn, ei siis pakenemista enää. Sitten varmaan palaan näyttämölle, ammattitaidollani, äänteineni. Vapaana. Soivana. Elämäni instrumenttina.
Miksi puhun näitä? Tuskin tämä ketään kiinnostaa. Vanhan teatterintekijän toilailut. Mutta ihmeellisesti olen nyt näistä oivalluksistani hyvin otettu. On mieltä virkistävää saada selkeä kuva itselle siitä miten ja miksi.
Tämä on minun omin tarinani. Tarinat ovat tärkeitä. Ne luovat maailmaan ymmärrystä. Tarinat ovat enemmän kuin tieto.
