Minulta on aikoinaan työterveydessä mitattu, että saavutin vihreän parasympaattisen alueen elimistössäni vasta kello yhden jälkeen yöllä. Se kesti muutaman tunnin, kun viideltä oli kello töihin soimassa.
Autonominen hermosto jakaantuu parasympaattiseen ja sympaattiseen hermostoon. Parasympaattinen on elimistön palautuvaa ja eheyttävää tilaa. Se on vastakohtaista hälytystilassa olevalle elimistölle.
Autonominen hermosto on tietoisuuden ulkopuolella olevaa hermostoa. Se säätelee sisäelimiä, verenpainetta, lämpötilaa, vuorokauden rytmiä, suoliston toimintaa ja eritystoimintoja, ihon värejä ja aisteja sekä hengitystä.
Puhe vaikuttaa suoraan autonomiseen hermostoon. Se näkyy siinä vaateessa, että ennen verenpaineen mittaamista tulisi olla ensin viisi minuuttia aivan hiljaa.
Sympaattinen aktivoi ja parasympaattinen palauttaa. Tulla tietoiseksi parasympaattisen virittäytymisestä on minun toiviomatkani loppuelämälleni. Se on minulle kuin uskoon tulemista.
Koen parasympaattisen kuin Jumalaksi minussa. Sitähän Jumala tekee: elvyttää, parantaa ja palauttaa. Se on suurta luottamusta ja rentoutta, hengen läsnäoloa – kaiken se kestää.
Puheessa parasympaattisuus astuu esiin niin kuin puheäänenmuodostus. Normaali puhe aktivoi sympaattisen hermoston. Mutta kun teksti on kaikkineen jo kuin selkärangassa ja voi täysin heittäytyä puheäänenmuodostukseen vapailla äänteillä, puhuu parasympaattisesta käsin.
Parasympaattinen puhe elvyttää, hoitaa ja palauttaa myös kuulijoita. Se on ihmeellistä puhetta, tulevaisuuden puhetta. Se on puhetta ”Kristus minussa”. Kristus minussa virittää parasympatian.
Tähän pyrki myös Jouko Turkka teatterin näyttelijäntaiteen uudistajana. Hän pyrki siihen fyysisyyden kautta. Mikään rääkki ennen esitystä ei ollut liikaa. Kukaan ei ollut liian väsynyt näyttämölle, vain kaikki ylimääräinen oli riisuttu.
Tähän pyrki myös useat ulkomaiset uudistajat esimerkiksi Antonin Artaud tavoitellessaan teatterin kielen metafyysistä tasoa paljolti puheen tärkeyden kohottamisella. Hänen kärjistämisensä ja polemisoimisensa vei hänet huulluuden rajoille palaamaan loppuun taiteessaan yhteiskunnassa.
Tähän pyrki myös Rudolf ja Marie Steinerin teatteri-impulssi. Äänteitä vapauttavaan impulssiin, mikä on kuin ihmisestä irronnutta, ihmisen synnyttämään puhetta ja idealistisinta se on juuri suomen kielessä.
Suomen kieli, mammuttien fossiilein kieli on maailmoja synnyttävää syntyjen kieltä, eläinradan konsonanttien ja planetaarisien vokaalein kera. Näiden äänteiden vapauttavalle puheelle antautuen meissä virittyy parasympatia.
Kalevala eläen yhteisöissä runolaulajien myötä piti ihmiset terveinä. silloin kulttuuri hoiti ihmistä. Elvytti, palautti yksilöt rasituksista taas virkistyneinä eloon. Kalevalan voima on suomen kielessä ja että on kansa, joka sitä puhuu.
Vanhemmiten on vaikeampi päästä parasympatiaan. Vastuu helposti ajaa parasympatiasta pois. Ihminen hirttäytyy tietoisuudellaan kantamaan vastuuta. Tietoisuudella kannetaan huolia. Tietoisuus estää parasympatian eli palautumisen.
Luulen niin käyneen monelle minkä tahansa impulssin pioneerille. Mutta ennen kaikkea monelle nuorisokulttuurin tähdelle. Heidät on kimmottu parasympaattisuudesta kauaksi.
Siitä puhuu runsas unilääkkeiden käyttö, huumeiden yliannostukset, missä elämä näyttäytyy hirttäytyneen sympaattiseen eli hälytystilaan. Siinä ei vastakohtana päästä parasympatiaan vaan tuskaiseen lamaantumiseen.
Minunkin ahdinkona on ollut jatkuva hälytystila, jolla kävin koulut, opiskelut, työt ja myös vapaa-ajat. Tapa olla yliaktiivinen leimautui minun identiteetiksi. En voinut hyvin. Pohjalla pelko kaikkiin ihmisiin.
Kun on elänyt kokoajan hälytystilassa, yli tehokkuudessa, yrittäen näytellä parempaa, pisteitä omanarvon tunteeseen keräten, ei aidosti vastavuoroisia ystävyyssuhteita ole päässyt syntymään. Sitä elämässä hirttäytyi tapaansa selviytyä ja kaiken uhrasi kilpailemisen alttarille – ei toisia vastaan vaan saadakseen itselleen hyväksyntää.
Vuosikymmeniä parasympaattisuus vain väheni vähenemistään. Itkuisuus oli varmaan ensimmäinen ylitsepääsemätön oire. Se saattoi alkaa aina kotiin päästyä. Ikävä itku, joka ei vaan loppunut.
On nimittäin myös hyvää tekevää, lohduttavaa, puhdistavaa, rauhoittavaa itkua, mutta oireitku on tärisevää, vapisevaa hajoittavaa tuskaisuutta.
Alkoi vuosikymmenien terapiat. Kesti todella kauan ennen kuin hälytystila paljastui kaiken alta – lähes 40 vuotta.
Nyt keskityn hälytystilan huomaamiseen, sen kanssa elämiseen ilman tilaan liittyviä automaattisia tekoja. Autonominen hermostoni ei tuntenut muita tiloja kuin hälytystilan. Muunlaisessa olemisessa on paljon opeteltavaa.
Alku on ollut parasympatiaa. Mahdollisimman paljon parasympatiaa. Matalalta laulaminen on minulla siihen selkeä läheinen tie, ja toimivin. Ilman sitä minä helposti huomatessani hälytystilan nousevan vain lamaannun.
Aluksi koin kaksi tilaa hälytystilan ulkopuolella lamaantumisen tai laulamisen. Muuta ei minulla vielä ollut oikeasti. Mutta näin vältin tietoisuudella ihmisiä kohdatessani hälytystilan ja siihen liittyvän tuskaisen itkun.
Laulamisen virittämässä parasympatiassa huomaan laulun sanojen tai kauniin melodian myös johtavan itkuun, mutta silloin itku ei ole tuskaista itkua vaan puhdistavaa, rauhoittavaa, helpottavaa itkua.
Pikku hiljaa toivon löytäväni rinnalle myös sympaattista toimintaa, joka ei enää lankeaisi hälytystilaan. Tässä on suuri vaikeus, koska on kiusaus minkä tahansa sympaattisen aktiivisuuden ilmaantuessa pyrkiä taas keräämään kaikki pisteet ylitehokkaalla tekemisellä eli hälytystilalla muka tottumuksen ilosta.
Elämäni jatkuneen hälytystilan takia en saanut yhteyttä kehenkään ihmiseen – aitoa yhteyttä. Nyt kun olen päässyt ensin tietoiseksi hälytystilasta ja sen rinnalla pyrkinyt parasympatiaan huomaan miten minulta puuttui aito yhteys ihmisiin.
Avioliitossani 32 vuodessa olen luonut puolisooni näennäisen yhteyden, joka toimi niin kauan kuin sopeuduin hänen tiheä sykliseen bipolaarihäiriöön, samalla tosin ylläpitäen sitä, mutta enää en ylläpidä enkä sopeudu.
Elämäni yhteyttömyys ihmisiin paljastui minulle kaikessa raakuudessaan. Vanhempieni kuoltua ei ole enää yhteyttä sukulaisiin. Koulussa, opinnoissa ja harrastuksissa en ole koskaan hälytystilallani luonut kestäviä ystävyyksiä.
Luon nyt parasympatiaa poistaakseni hälytystilaa. Tervehdyttävää, palauttavaa, elvyttävää ja rauhoittavaa parasympatiaa niin että minimoin hälytystilan. Joudun tekemään sisäisesti paljon, että edes puolisoni ei saa minussa hälytystilaa aikaan.
Puolisollani on 32 vuoden historiamme johdosta paljon mahdollisuuksia tuoda framille hälytystilaa aiheuttavaa. Hälytystilani on ollut käyttövoimaa meidän parisuhteessamme. Enhän ole ollut olemassa muuten kuin hälytystilassa.
Yrjö Kallinen kirjassaan Tässä ja nyt aukaisi minulle universaalin rakkauden käsitteen. Pyhässä yksinkertaisuudessani liitän sen suoraan parasympatiaan ja samalla koen vahvasti miten jo Täältä tullaan -esitykseni teksti puhuu juuri kohottautumisesta universaaliin rakkauteen. Niin tekee koko teatterini ohjelmiston tekstit.
LEATEAtterin ohjelmistolla lanseeraan maailmalle parasympaattista lausuntaa. Yksi esitys on jo valmis. Sen esitykset pyörii jo. Muut esitykset ovat lämmityksen alla. Luon nahkani uudelleen näyttelijänä ja taiteen tekijänä.
Viheliäistä oli näyttämötaiteen palkitsevuus näyttelijälle, joka on hälytystilassa. Siksikin kesti kauan ennen kuin pystyin erittelemään hälytystilaani itse aiheutetuksi ei-tavoiteelliseksi toiminnaksi.
Ensimmäinen ammattiohjaaja, joka herätti minua tähän havaintoon oli Johanna Enckell. Harjoittelin hänen kanssaan isoa roolia ja vielä ennen ensi-iltaa sain kovan kuumeen. Läpimenossa kuumeessa ohjaaja sanoi, että pyri tuohon. Kuume vei hälytystilani pois.
Aloitin nyt 2026 tammikuussa Jari Sarasvuon lanseeraaman PVTT-kurssin. Siinä kirjaimellisesti puolitetaan vitutus ja tuplataan tulokset. Olin täpinöissä aloittamassa. Kerroin laajasti ryhtymisestäni ja kutsuin jopa ihmisiä matkaani seuraamaan.
PVTT-kurssi sukeltaa syvälle ihmisen primitiivisiin kerroksiin, kun kurssille antautuu. Minähän antauduin. Pelkoihin sukeltaessa ajoin karille, ei siksi että pelkäsin ihmisiä vaan siksi, että tajusin pelänneeni ihmisiä koko 60-vuotisen elämäni.
Kaikkeen elämässäni oli vaikuttanut tämä ihmiskammo ja sen kammon luomat selviytymisstrategiat. Paljastui suuri kakku, jonka seurauksia en enää kestänyt niittää. Onnekseni olin parhaillaan myös käymässä säännöllistä terapiaa, johon töitä riitti.
Puolen vuoden PVTT-kurssi kahlautui tämän pelkolöydöksen johdosta loppuun vain pintapuolisena sisällön tarkasteluna. Tajusin toki aiheiden kiehtovuuden, mutta pelon seuraamisilmiöiden talttuttaminen oli nyt ensisijaista.
Tien taltuttamiseen katoin taiteilla. Lämmitin ohjelmistostani Täältä tullaan -esityksen ja heittäydyin viimeisen päälle puheäänenmuotoiluun. Rohkaistuakseni olin juuri kääntänyt lähteen tekstejä itselleni.
Koin esityksessä äänteissä puhdistumisen ja itsestä irtautumisen ja esitys toimi saamani palautteen perusteella. Tajusin löytäneeni parasympaattisen palauttavan puheen. Todellinen tervehtymiseni alkoi.
Nyt näen selkeästi ominaisuuteni pelätä ihmisiä. Annan asian olla. Se on minulle luontevaa käytöstä.
Mutta en enää joudu ominaisuuteni kanssa hälytystilaan, en ala mielistelemään, en ryhdy ylitehokkaaksi, en keräämään pisteitä. Huomaan vain pelkoni ja annan sen olla.
Ymmärrän pelon olemassa olon, tajuan miten se on syntynyt ja hyväksyn sen osaksi minua.
PVTT-kurssin loputtua printtasin kaiken aineiston ja aloin seikkaperäisesti itseäni tarkasti kuunnellen käymään jakso jaksolta aineistoa läpi. 4 tuntia videoita ja 400 sivua artikkeleita. Kiitän pelkoani, etten pystynyt aikaisemmin tähän aineistoon sukeltamaan.
Olisin uppoutunut kurssin paksuuteen totutulla hälytysmentaliteetilla ja ulkoistanut oman kehitykseni täysin kurssiin. Niin ei nyt käynyt, koska olin jo löytänyt oman parasympatiani.
Pystyin kriittisesti sukeltautumaan kurssin antiin. Näin asioiden arvon, mutta näin myös miten sisällöt rakentavasti liittyvät minuun.
Eikä vaan minuun vaan myös ammattiini, teatteriini ja sitä kautta toimeentuloon ja kaikkeen mitä olen ja miten toimin elämässä. Siis todella suuri ja laaja asia, jolla toivon olevan suuri siunaus minun alani tulevaisuuteen.
Ihanaa miten niin puhe kuin parasympatian tajuaminen ovat kumpikin yleisesti paljon vielä lapsen kengissä.
Kurssia mukaillen hahmotan tässä vääjäämättömyyden logiikan, ennen kuin se on kaikille muille ilmeistä. Pyrin rakentamaan niin puheen kuin parasympatiankin ympärille kestävää toimintaa, josta on iloa koko maailmalle.
Kun olin vuonna 1989 kesäkuussa Sveitsin Dornachin Goetheanumissa marionettikurssilla maalaustunnilla teimme kokonaista suurta paperia pelkällä vihreällä. Sain opettajalta koko ajan ohjeen ”Pää pois”. En silloin saanut päätä pois.
37 vuotta myöhemmin olen modernin taiteen museossa Kiasmassa katsomassa kolmea näyttelyä. Yksi oli Unen neljä väriä. Aloin voida pahoin näyttelyssä. Vastassa kiersi ja suolisto kääntyi ympäri. Ajattelin – nyt päästä pois.
Paha olo hävisi. Aloin leijuen kulkea näyttelytilassa. Koin katsovani teoksia parasympaattisesti – elpyen, palautuen. En siis päälläni. Luulen, että nyt osaisin vihdoin myös maalata niin ettei pää ole mukana.
Parasympaattinen puhe perustuu puheenmuodostukseen. Se on äännetaiteilijan teatteria. Siinä kaikkien äänteiden substanssi yltää hoitamaan yleisöä.
Kuolinvuoteellaan Rudolf Steiner sanoi, että pedagogiikka pitäisi viedä vielä 180 astetta taiteeseen. Koen, että se tarkoittaa juuri parasympatiaa.
Kohti parasympaattista puhetta on myös kohti synnyttävää olemuksia luovaa puhetta. Tätä kautta voin ymmärtää sellaisen maapallon tulevaisuuden, missä ihmiset synnyttävät tulevaisuudessa jälkeläisiään puheella. Kurkunpäästä tulee lisääntymiselin.
LEATEAtteri 