Vintiltä sen löysin. Paksu ja painava 415 sivuinen kirja.
Z. Topelius kirjoittajana. 16. painos vuodelta 1899, noin vuosi Topeliuksen kuoleman jälkeen. Ennen myöhemmän ajan lisäyksiä ja uudelleen kuvitettuna. Paavo Cajanderin suomennoksen pohjalta toimittanut Vesa Mäkinen. WSOYn painama vuodelta 1981.
Hienoa kieltä oli ilo lukea. Lukiessa pystyi kuvittelemaan itsensä 1800-luvulle Suuriruhtinaskunnan kansalaiseksi.
Kuudessa luvussa tunsi sivistyvänsä. Ensin kuvausta maan kolkasta missä maamme on. Sitten kuvaus kansan eri kerroksista. Kolmas luku Jumalista ja saduista, paljolti Kalevalasta. Sitten alkoi historia luvut. Ensin katolinen aika. Sitten uskonpuhdistuksen myötä sotaisista ajoista. Viimein kuudes luku Suomen uusimmasta ajasta Ison ja Pikkuvihan jälkeen.
Olipa kirjassa kuva Hiitolasta Laatokan ääreltä, missä syntyi viime lauantaina haudattu Eeva Kilpi.
Jokin loksahti päässäni lukiessa. Ehkä sen teki nuo historiat vuosisata vuosisadalta. Eikö milloinkaan opita? Ainako opit unohdetaan? Täytyykö aina aloittaa alusta?
Se mitä olin kuullut aikaisemmin kirjasta, että Topelius ylistää siinä savon murretta kuin suomen kielen ranskaksi ei toiveistani huolimatta pitänyt paikkaansa. Sellaista mainintaa en kirjasta löytänyt. Ehkä tämä kuulopuhe olikin paikkaansa pitämätön huhu.
Lopussa Topelius haaveilee maastamme 12 miljoonan kansana. Sinne on vielä pitkä matka edelleen. Ehkä se kansalaisten määrä tulee olemaan joku merkkipaalu. Aina sata vuotta on mennyt väkimäärän kaksinkertaistamiseen. Näillä tiedoin paalu tavoitetaan noin 21. vuosisadalla.
LEATEAtteri 