Kuka kaipaa?

Kerran tähdet puhuivat ihmisille.
Niiden vaikeneminen
on maailman kohtalo.
Tämän hiljaisuuden huomaaminen
voi tuottaa maan ihmisille tuskaa.

Mutta syvenevässä hiljaisuudessa 
kasvaa ja kypsyys se,
mitä ihmiset puhuvat tähdille.
Tämän puheen huomaaminen
voi antaa henki-ihmisille voimaa.

R. Steiner (suomennos saatu vuosina 1995-1999 Snellman-korkeakoulun puhe- ja draamataiteen linjan opettajilta)

Viimeisen vuoden aikana elämän heittely on saanut minut tajuamaan, että hetkessä elämä voi muuttua ratkaisevasti. Sen myötä on tullut vastaan ensimmäistä kertaa oikeasti omaan elämääni ajatus, että jonakin päivänä on edessä viimeinen kerta, kun saa ja voi esiintyä. Se voi olla huomenna – sitä ei tiedä.

Keväällä 1989 esitin Anton Tsehovin näytelmää Joutsenlaulu monologina Helena Toikan ohjauksessa Tampereen ylioppilasteatterissa. Esitin entistä näyttelijää, joka nyt siivoojana esitti siivotessaan kaikki vanhat pääroolinsa tyhjälle katsomolle.

Silloin mietin roolini Svetlovinoffin näyttämön jäähyväisiä. Nyt voisi olla aika miettiä jo omia jäähyväisiä. Muistan kuin eilisen päivän, kun ensimmäisen kerran astuin näyttämölle. Se oli syksyllä 1977. Kasperin päärooli näytelmässä ”Kasper ja naputuskone”. Ensi vuonna siitä tulee täyteen 50 vuotta.

Mutta jo pelkkä ajatus, joka on tullut todelliseksi – jokainen esitys voi olla viimeinen – pysäyttää.

Esiinnyn huomenna patsaalle, vuorovaikutuksessa patsaan kanssa yleisölle. 18.7.1922 Rudolf Steiner sanoi, että ajatussisällön on lausunnassa elettävä itsestäänselvyytenä ja jatkoi: ”Ajatussisällön vaatiminen lausunnalta on sama kuin vaatisi, että patsaan on käveltävä meitä vastaan” (suomennos Jaana Jalkanen).

Tämän yritän muistaa aina kun näen patsaan. En esiinny patsaan kanssa ensimmäistä kertaa. Keväällä 2008 esiinnyin kolmella Helsingin keskustan patsaalla kuukauden ajan aina vartin ruokatunnin aikaan.

Olen iloinen lauantain esiintymismahdollisuudesta. Syyskuisen onnettomuuden jälkeen kuvittelin jo etten enää koskaan esiinny. Se tuntui surulliselta.

Syksyn jälkeen olen kohdannut monella tavalla kuolemaa, alkanut kääntää itse saksalaisia lähdetekstejä, saanut oivalluksia, kirjoittanut tekstit 12 konsonantista ja seitsemästä vokaalista, harjoitellut todellista puheenmuodostusta ja nimittänyt sen itselleni äännetaiteiluksi.

Nyt olen jo henkisesti valmis viimeiseen esitykseeni, milloin se sitten tuleekin. Olen päässyt äännetaiteiluni kanssa minua tyydyttävään maaliin. Lähdetekstien kirjoitukset ovat muodostuneet minulle mielekkäiksi. Olisi jääny harmittamaan, jos tällä tasolla en enää olisi päässyt esiintymään. Se todellisuus oli lähellä syyskuussa 2025.

Nyt äänteet ovat antaneet minulle voimaa. Esitykset voivat päättyä. Elämäkin voi loppua. Äänteet jatkavat eloaan. Tähän astisesta kiitos.