… ja ajelehtimisen loppu …
On aika aloittaa lempeyden ja itsemyötätunnon iloviestin rummutus aluksi itselleni, sitten ehkä läheisille ja tietysti myös koko maailmalle aiheesta.
Tulen tekemään sen ensisijaisesti teatterin keinoin ja mikä tehdessä, kun vihdoin alan syvästi ja hyvästi tajuta mitä teen.
Mutta siis obsessioihin ja OCD:hen. Sain luettua loppuun kirjan, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna.
Siitä tuli minulle vallankumouksellinen kirja, jonka avulla tajuan aivojeni toimintaa ja sain vahvistuksen vapautua noin 63 vuotta jatkuneesta tavasta selviytyä elämässä (lue: hankkia hyväksyntää olemassaololleni).
On aika aloittaa lempeyden ja itsemyötätunnon iloviestin rummutus läheisille ja koko maailmalle.
Toissa vuonna löysin hälytystilani – mistä kantautuu näennäinen vahvuuteni, joka siivitti minua voimien kuluttamisien ohella näennäisiin voittoihin näyttämöllä vuodesta 1977 alkaen.
Vuoden vaihteessa löysin silmien sivuttaisliike terapian (EMDR), mikä ihmeekseni välittömästi purki selviytymisstrategiaani.
OCD-kirjan myötä tapahtui käänteentekevää. Tuli vuoro sisäisen lempeän äänen äärelle pääsyn, mikä toi rauhan ja mahdollisuuden löytää vapauden ja hälytystilattomasti tie todelliseen näyttämölliseen professioon.
Ääni oli sama millä pienenä rukoilin mummolta (Ida Josefina Halonen os. Rissanen) perittyä iltarukousta. ”Herra siunaa pientä lasta, estä vaaraan joutumasta.”
Luudantekijämummoltani, Siilinjärven Rissalan tilan vanhimmalta lapselta perin myös oheisen peukalon.
Mutta nyt kirjaan ja kirjeeseen kirjasta sivulta 231.
…
”Tanyan kirje sinulle:
Hyvä ystäväni, jolla on OCD
Minun nimeni on Tanya, ja minulla on OCD. Se melkein tuhosi elämäni.
Jos sinulla on OCD, minä tunnen sinun tuskasi, etkä sinä, ystävä hyvä, ole yksin. Tiedän miltä tuntuu, kun sinua on potkittu jo tuhanteen kertaan etkä usko jaksavasi nousta enää yhtään kertaa ylös.
Tunnen sen ahdistuksen, epävarmuuden ja kärsimyksen, jota joudut kestämään. Tiedän millaista on elää, kun ei ole lainkaan toivoa ja uskoa.
Sinä et ole rikki. Et koskaan ole ollut rikki.
Mutta on muutama asia, joita et ehkä vielä tiedä. Tänään on minun viimeinen terapiakäyntini Kimberleyn luona, ja jatkan tästä eteenpäin OCD:n kanssa selviytymistä omin päin.
Olen saanut elämäni takaisin ja teen nyt töitä pitääkseni yllä sen kaiken, mitä olen oppinut ja harjoitellut.
Tämän tiedän varmasti:
Sinä et ole rikki. Et koskaan ole ollut rikki.
Sinun obsessiosi eivät määrittele sinua. Ne ovat tarinoita, joita mielesi syöttää sinulle. Voit oppia vain antamaan niiden olla ja elämään niiden kanssa.
Sinä voit toipua. Se voi tuntua nyt mahdottomalta, mutta takaan, että se on totta. Minäkään en uskonut toipumiseen, mutta tässä silti olen.
ERP on niin vaikeaa, että sinun tekee vielä mieli huutaa moneen kertaan. Se on täysin okei. Anna mennä ja huuda, jos haluat. Ja sitten vain jatkat eteenpäin.
Tulee sellaisia päiviä, että haluat vain ryömiä sänkyyn ja itkeä päiväkausia. Sekin on okei. Itke oikein kunnolla, nouse sitten ylös ja jatka eteenpäin.
Tuntemasi ahdistus ja epävarmuus eivät satuta sinua, eikä niihin voi kuolla. Se oli itselleni tärkeä opetus, josta saan muistuttaa itseäni päivittäin.
Harjoittele sitä, että sallit epämukavuuden mennä menojaan. Kun tuska voimistuu ja laantuu sinussa, ole niin lempeä kuin mahdollista.
Vielä yksi juttu. Sinä riität. OCD saa sinut ajattelemaan, että et ole yhtä arvokas kuin muut, mutta se on suuri valhe. OCD yrittää vakuuttaa, että et ansaitse rakkautta, ja sekin on valtavan suuri valhe.
Sinä olet sen arvoinen. Sinä riität. Sinä olet vahva. Älä luovuta itsesi suhteen!
Rakkaudella
Tanya”
…
Sitten tilanteestani:
Eli minun oli tajuttava, että loppujen lopuksi minulla onkin OCD ja omanlaiset obsessiot.
Siksi oli tultava 12.9.2025, puolisoni onnettomuuden päivä, sitä kautta puolen vuoden työkyvyttömyyteni.
Heräsin oudosti arvottomuuteen
Olin aina luullut pitäväni itsestäni ehkä liikaakin. Mutta nyt koin että olen saanut ja saan arvoni ainoastaan muiden ihmisten luvalla ja kautta. Oli järkyttävää huomata olemukseni pohjalla itseni pitävän itseäni aivan arvottomana.
Oivallus kyseenalaisti kohtuuttomasti koko aikaisemman elämäni, työn ja arjen, aidon onnellisuuden. Suuri suruhan siitä tuli. Surutyö on vieläkin päällä.
Elämäni pohjalta obsessio paljastui vihdoin ja tajusin sen olleen elämäni äänetön peruskallio.
Miten tämä on mahdollista? – kysyy minussa kasvatustieteen maisteri, erityisesti varhaiskasvatus. Miten tälläinen piilossa, tietoisuuteeni ulkopuolella oleva arvottomuuden tunne ja ajatus on voinut syntyä minun elämääni vaikuttamaan?
Ymmärrän sen synnyn fyysisyyteni kautta
Jo murrosiässä koululääkäri ihmetteli selkäni 11. kaulanikamaa. Miksi se oli koholla muusta selkärangasta? Olinko kaatunut tai tippunut jostakin? – minulta kysyttiin. En muistanut sellaista tapahtuneen.
Puhekoulun aikaan kolmikymppisenä ylioppilaiden terveydenhoidossa hammaslääkärin kanssa ihmeteltiin hampaitani.
Päätettiin poistaa alaleuasta yksi hammas. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, ettei minulla ole ollenkaan koko vasenta leukaniveltä luina. Ei ole siis koskaan ollutkaan. Tutkittiin vieläkö se olisi luutumassa. Ei ollut. Taas kysyttiin olinko pienenä tippunut tai lyönyt päätäni johonkin. En muista sellaista.
Olen ajan kanssa tullut siihen tulemaan, että varmaan alle vuoden ikäisenä, imeväisikäisenä, olen tippunut jostakin ja se tuli vain painettua villasella vanhempieni ruuhkavuosien melskeessä, kun viides, perheen kuopus, oli tippunut jostain.
Varmaan oli säikähdetty. Varmaan olin itkenyt. Ehkä menetin tajuntani. Kun alle vuoden ikäinen menettää tajuntansa, niin kyllähän se säikäyttää.
Mutta varmaan olin vironnut ja rauhoittunut. Imeväisikäiset voivat rauhoittua äkkiä. Eikä siten nähty tarpeelliseksi viedä minua tarkistettavaksi silloin. Olisiko siitä ollut apuakaan silloin?
Mutta ehkä jotenkin ympäristöni säikähtäminen minusta ja nuo fyysiset traumat saivat myös kasvatettua minuun jonkinlaisen sisäisen trauman arvottomuudesta.
Tämä kelpaa minulle nyt selitykseksi muistamattomuudelle ja tietämättömyydelleni tippumisestani.
Ei ole niinkään väliä onko tämä lopullinen totuus tapahtuneelle vaan uskottavalla selityksellä on merkittävä selitysarvo minulle oman arvottomuuden tunteeni syntyyn, niin että voin tietoisuudella kantaa alitajunnassa elänyttä nyt jo täysin tarpeetonta tunnetta antamatta sen häiritä enää tekojani.
Olisikohan tämä ’salaisuus’ ollut alitajuntaisena syynä minulla myös hakeutumiselle uralle varhaiskasvatusalalle 21 vuotiaana? Ala joka lopulta vain triggeröi ja uuvutti minua illusioillani alasta.
Että mieleni pohjalta löytyikin tiedostamaton pakkotunne, joka ahdistuksen myötä johti pakkotoimintaan (hyväksynnän kalasteluun) ja näennäiseen helpotukseen ja taas pakkotunne päälle.
Tämä osin minulta piilossa olleen kehän kulkemisen voin keskeyttää, uskon nyt, näillä uusilla peruskallioillani: lempeydellä ja itsemyötätunnolla. Voin keskeyttää kulkeutumiseni pakkotoimintaan.
Aito onnellisuus pohjalta asti tervetuloa vihdoin elämääni!
Vielä kirjan takakansi:
…
”Jos sairastat pakko-oireista häiriötä (OCD), ahdistus ja epävarmuus ovat varmasti tulleet sinulle tutuiksi.
Lisäksi OCD:n aiheuttama häpeäleima voi saada sinut tuntemaan itsesi niin kurjaksi, ettet tunne olevasi myötätunnon ja lempeyden arvoinen.
Kuinka tämän itsetuntoa tuhoavan kierteen voisi katkaista ja alkaa voida paremmin?
OCD:n itsehoitokirja tarjoaa selkeissä vaiheissa etenevän ohjelman, joka auttaa ymmärtämään OCD:n aiheuttamia tunteita ja antaa työkalut paremman elämän rakentamiseen.
Vähitellen opit korvaamaan itsekritiikin lempeydellä ja itsemyötätunnolla.
Tämä uraauurtava itsehoito-opas opettaa sinut tasapainoilemaan voimakkaiden tunteiden kanssa, kulkemaan pelkoja kohti ja keskittymään toipumiseen.
Vähitellen opit korvaamaan itsekritiikin lempeydellä ja itsemyötätunnolla.
Käytännönläheisessä kirjassa on runsaasti harjoituksia ja OCD:n pulmia kuvaillaan esimerkkihenkilöiden tarinoiden kautta.
Teoksessa yhdistetään kognitiivista käyttäytymisterapiaa (KKT/CBT), altistus ja rituaalinehkäisy -menetelmää (ERP) sekä myötätuntoon keskittyvää terapiaa (CFT).
Kimberley Quinlan on kansainvälisesti tunnettu yhdysvaltalainen psykoterapeutti, joka keskittyy pakko-oireisen häiriön ja sen sukuisten häiriöiden hoitoon.
”Kimberley Quinlan esittää lempeän ja helposti lähestyttävän hoitomuodon pakko-oireille.
Altistuksella ja rituaalinehkäisyllä on maine pelottavana ja haastavana hoitomuotona, mutta sitäkin voi lähestyä myötätuntoisesti.
Eikä tässä kirjassa hoideta vain pakko-oireita, vaan harjoitukset tähtäävät ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
Äärimmäisen tärkeä itsehoito-opas!”
– Tuukka Hämäläinen, OCD:n kokemusasiantuntija, teoksen suomentaja
Kirja on tehty yhteistyössä Suomen Tourette- ja OCD-yhdistyksen kanssa.”
…
Suuri kiitos kirjasta sen kirjoittajalle, kääntäjälle ja kustantajalle.
Kirjan siivillä tulen ja moni läheiseni kauttani tulee elämään tulevaa elämää.
Uusi herkullinen alku ja näyttämö jo odottaa!
Obsessioni ovat olleet minulle este urallani. Voimani ovat kuluneet ihan epäolennaisiin ahdistuksiin ja hälytyksiin. Nyt lempeydellä onsessioita kohtaan voin vihdoin päästä eteenpäin.
Ensikertaa olen tietoisesti lähestymässä näyttämöä ja taiteen tekemistä ilman hälytystilaa ja hyväksynnän hakuisuutta.
Molemmat muuten voimakkaita ilmaisuja näyttämöolemisen vahvuuteen. Siksi taiteessa käyttökelpoisia taitoja, mutta pakkotoimintoina kyseenalaisia.
Eeppisen kovapäisenä ilman nöyristelyjä tilalle tulee (vihdoin sisäistettynä) yli satavuotta vanhaa vallankumouksellista henkiseen laajennettua näyttämötyyliä. Ah, niin ihanaa äänteisiin keskittymistä!
Muistoja Marie Steinerista, osa 1/4
Tervetuloa äänteet!
Eläköön Marie!
LEATEAtteri 