Kohti vahvaa terveyttä! Kohti vahvaa läsnäoloa! Kohti vahvoja mielipiteitä!
Otsikko voisi yhtä hyvin olla yli 40 vuotta takana / 0 eessä
Alitajuntainen asenteeni kasvatualaan ja sitä kautta koko työelämääni on 16.2.2026 asti ollut tiedostamattoman sairauteni aiheuttamaa. Hakeuduin alalla alitajuntaisesti jotain vailla ollen.
Onneksi en päässyt aikoinaan lakia lukemaan. En olisi silloin tullut eläessäni terveeksi. Kiitos siitä puolestatoista pisteestä, joka jäi puuttumaan.
Jotenkin heittäydyin elämässäni naiviuttani saama puolelle kaikissa töissäni. Piilouduin esimerkiksi täydellisen ulkoisen opettajuuden taakse kumileimasimeksi. Olin vailla vaikka luulin uhrautuvani.
Olin oikeastaan lopullista mieltä vailla pyrkien välittävään kompromissiin. Naivisti odottaen omaa kasvuani kasvatusympäristössä, mistä olin riippuvainen ja mitä olin aina ollut vaan vailla, kun eihän minusta ollut sen vallitsijaksi oikeasti.
Kunnes tuli lopullinen kasvun paikka. Oman arvon tunnottomuuteni paljastui minulle, kun rakkain elämäni mahdollistaja hävisi näkyvistä pelottavan lopullisesti 12.9.2025.
Se vuorokausi oli outo sukellus tyhjyyteen, jota itse olin jäänyt elämässäni seuraamaan syntymättömänä tähdeltäni.
Suhde äitiini siivoitti minut varhaiskasvatukseen, koska varhaiskasvatusiässä tulin äitini ’omaishoitajaksi’. Lapsissa on mittaamattomia hyviä ja hoitavia energioita.
Koska minä hoidin 60-luvulla ’terveeksi’ tälle yhteiskunnalle oman äitini, niin alitajuntaisesti koin päiväkotien velvollisuuden ennemmin tai myöhemmin paljastaa minun sairauteni. Siihen meni yli 40-vuotta.
Niin ennen rakkaimpani onnettomuutta kuoli äitini. Siitähän se oikeasti alkoi jo se lopullinen kasvupaikka. Siis elokuussa 2023.
Silloin olin Alppimajassa töissä. Sain työterveyden kautta aloittaa itselleni kolmivuotisen kuntoutuspsykoterapian. Alku diagnoosi oli dissosiaatio häiriö.
Kuriositeettinä mennessäni töihin Alppimajaan ostin itselleni töihin rannekelloksi Sveitsin armeijan kellon.
Huhtikuussa 2024 tervehdyttyäkseni piti lopettamani päiväkotityöt. Piti katkaista tapani uhrautua työssä, tapani antaa siihen kaikkeni ja vielä vähän yli. Olin reilun vuoden poissa. Elokuussa 2025 aloitin pestin Alppikylässä.
Siis tämän viimeisen surullisen kuuluisan pestin, josta tein eilen eroanomukseni toiseksi viimeisellä sairaslomapäivänani diagnoosista depersonalisaatio oireyhtymä (F48.1).
Huomenna alan viettää vielä kolmea palkallista VES-päivää ja viho viimeinen työpäivä Helsingin kaupungin varhaiskasvatuksen opettajana (VO, KM) on ensi sunnuntaina 22.3.2026.
Nyt aion terveyhdyttyäni tunnustaa väriä. Ensimmäinen tunnustamiseni olkoon, että olen oikeasti steinerpedagogi, jos joku sitä minulta kysyy.
Allekirjoitan täysin steinerpedagogiikan. No sanahan oikeastaan tulisi olla waldorfpedagogiikka. Steiner itse ei halunnut nimeään pedagogiikkaansa.
Kasvattajan täytyy pedagogiikassaan kesyttää materia ja aika kasvatettavalleen, niin syntyy kasvatushetket ja näin kaikki vuorovaikutushetket ovat kasvatusta.
Mutta tokkopa menen enää opettajaksi. Steiner oli itse kuolinvuoteensa lähellä sanonut haluavansa viedä kasvatuksensa vielä 180 astetta kohti taidetta. Siksi minun on parasta pysyä taiteen tekemisessä tästä lähtien.
Mutta nyt terevehdyttyäni lähden kokemusasiantuntijuudestani. Entisessä elämässäni en ollut itsessäni olemassa, mutta mukamas autoin toisia kokoajan uhrautuen. Hienoa altruistista eloa, mutta auttamatta väärin perustein.
Vasta nyt voin löytää perusteet auttaa, kun olen itse tullut vihdoin elämässäni autetuksi – elämän autetuksi.
Ja oikeata apua tarvitsevia on paljon.
Elämäni kautta tiedostaen tiedän paljon lähteitä oikealle avulle.
Niistä läheistä ponnistaen teen ja tulen tekemään taidettani.
Taiteeni on waldorfpedagogista taidetta, jossa materia ja aika on kesytettyä.
LEATEAtteri 