Olen ollut kuin Obelix, joka pienenä tippui taikajuoma pataan. Olen elänyt elämääni kuin olisin tilassa, mihin muut pääsevät vain alkoholilla.
Niskani ja leukani eivät ole päästäneet havaintojani fyysisyyteeni, siksi olen ollut pienestä asti valmiiksi pureskeltujen sisältöjen unessa töllöttäjä.
Kunnes pääsin näyttämölle. Opettelin repliikit ja sain tuoda koko elämättömän elämäni potenttiaalin esiin verhojen auettua. Ei se ollut näyttelijäntaidetta. Se oli purkausta. Ehkä se oli ohjaajantaidetta – käyttää tarpeen mukaan minun purkauksiani hyväkseen sanomaansa pönkittämään.
En tarkoittanut mitään. Sainpahan elää vihdoin edes vähän lainattua sisältöä. Silti kokoajan ollen riippuvainen valmiiksi pureskelluista sisällöistä mitä adiktoituneesti ahdoin sähköisistä tiedotusvälineistä.
Koko ikäni on niskani naksunut ja leukani vihlonut. Olen luullut sen olevan niin kaikilla. Kunnes tajusin ettei ole. Olin tilanteessa missä ei tulisi naksua ja minulla niska vain naksui. Paljastuin itselleni.
Minussa naksuu pureskellut sisällöt kuin eteeriset kyttyrät, jotka eivät ole minun elämääni. Ne ovat sitä elämää mitä elin, kun en elänyt.
LEATEAtteri 