Miten menee – oikeasti?

Nyt otan härkää sarvista ja yritän oikeasti esittelyä syntymästäni tähän hetkeen. Olette sen arvoisia.

Olen siis 63 vuotias. Elän 33. vuotta parisuhteessa, josta tuli vuonna 2006 rekisteröityparisuhde ja vuonna 2017 avioliitto.  Uusio perheessämme on jo aikuiset kaksostytöt, ja yksi teini lapsenlapsi poika.

Reilu neljä kuukautta sitten puolisoni sai aivoinfarktin ja vammautui. Nyt elämme uutta todellisuutta, uudenlaista hetkien tärkeyttä.

Itse synnyin viisilapsisen muurari/ompelija perheeseen kuopukseksi. Aluksi nimeni oli Jari, mutta en osannut sanoa R äännettä ja äitini pitkän sairaalassa olon takia päätin neljän vanhana alkaa Jukka-Pekaksi, omnipotensiksi kaikista huolehtijaksi. Tunteet jäi selviämisstrategisen nimenvaihdoksen taakse.

Musiikin, teatterin ja tanssin kautta pääsin kuitenkin kokemaan tunteita estradeilla aluksi harrastaen, mutta myöhemmin myös ammattina.

Armeijan jälkeen kouluttauduin lastentarhanopettajaksi, sitten aloitin yliopistossa draamaopinnot ja päädyin kuudeksi vuodeksi kiertäväksi näyttelijäksi pieneen ammattiteatteriin, minkä jälkeen kouluttauduin puheessa neljässä vuodessa näyttämötaiteilijaksi kokopäiväisesti yksityisessä oppilaitoksessa.

Puhekoulutuksen aikana vaihdoin nimeni Jukka-Pekasta takaisin Jariksi, koska koin pääseväni näin paremmin tunteisiini mm. lausuntaesityksissä.

Perustin ensimmäisen oman teatterin vuonna 2000, jota pidin kannattavana välillä päiväkotitöitä tehden. Samalla pääsin Suomen Lausujain liittoon taiteilijajäseneksi. Kunnes lapsenlapsi syntyi ja innostuin lukemaan itseni kasvatustieteen maisteriksi. Gradun tein otsikolla ”Miten puhe on taidetta?”.

2004 valmistuin ekaa kertaa yrittäjän ammattitutkinnosta. Vuonna 2007 kävin luovan yrittämisen kurssin silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa ja nyt koronavuosina kävin uudestaan yrittäjän ammattitutkinnon uuden nykyisen LEATEAtterini puitteissa.

Mutta, mutta joku ihme on ajanut minua aina päiväkotityöhön. Eli kun en ole saanut teatterini esityksiä myydyksi tai olen saanut hylsyjä apuraha-anomuksiini, niin olen ottanut vakituisia pestejä vastaan päiväkodeista. 

Nyt 2023 sain tuta lapsilta, että Jarina olen liian lepsu ja tunteellinen viisivuotiaiden  viikareiden parissa, niin vaihdoin nimeni takaisin Jukka-Pekaksi, siksi omnipotensiksi kaikista huolehtijaksi. Samalla työterveyden kautta aukesi mahdollisuus kolmivuotiseen KELAN tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan.

Terapiassa tuli tarve purkaa tätä omnipotensia roolia ja kun äitini kuoltua sain perintöä niin jäin vuodeksi pois päiväkodista valmistaen uuden LEATEAtterini ohjelmistoa itselleni myöntämällä taiteilija-apurahalla. Mutta kun rahat loppu ja myynti ei sujunut ja apurahoja ei vieläkään tullut uskalsin taas tulla päiväkotiin.

Vuoden aikana terapiassa oli selvinnyt että olin tehnyt töitä aina aikaisemmin HÄLYTYSTILASSA. Ja että taustalla oli minulla ollut isossa lapsiperheessä kuopuksena oppimani pelko. Hälytystila purettuna otin nyt 2025 elokuussa päiväkotipestin vastaan ja ensimmäinen kuukausi meni mielestäni loistavasti. Niin olin  työnalussa yksinkertaistanut nimeni tällä kertaa virallisesti Jukaksi, joka nyt on voittanut pelkonsa.

Kunnes tulin töistä kotiin ja löysin puolisoni kaatuneena lattialta. Kun ambulanssi vei puolisoni minä huomasin vajoavani pikku hiljaa sellaiseen outoon avuttomuuden tunteeseen. Minulle laukesi posttraumaattinen tila jota nyt hoidan terapiassani EMDR-traumaterapialla.

Olen nyt siis melkoisesti ja paksusti uuden edessä. Sairasloman loppu häämöttää. Tuntuu että koko elämä tähän asti on ollut tähän hetkeen valmistautumista ja että kaikki valinnat elämässä tätä ennen ovat olleet vain lapsuuden kokemusten takia tehtyjen selviytymisvalintojen heijastusta.

Nyt puolisoni on jo kotona. Meidän molempien taidot kehittyvät päivittäin. 33 vuotisen liittomme kunniaksi olemme nyt uudelleen tutustumisvaiheessa. Uudelleen kohdatessamme on ollut raivoa, huutoa, itkua, naurua, mutta tärkeimpänä yhteisiä hetkiä.

Joo, ehkä nyt alan valmistaa terapiana itselleni jonkinlaista esitystä elämästäni, siltä nyt tuntuu, että tarinani on kertomisen arvoinen. Ei haittaa vaikka  en saisi terapiaesitystä myydyksi,

Ehkä teen esityksen itsestäni nyt lahjaksi itselleni. Itselleni jonka olen nyt vihdoin kaivamalla ja kaivamalla löytänyt. Olen sen arvoinen.