Kategoriat
Yleinen

Mitäpä tuli tehtyä?

Viisi vuotta sitten keväällä esitin Pikku prinssi esitykseni Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan studiossa. Helmikuussa 2017 luulin päässeeni jo maaliin. Esitin esitystäni draamastudiolla liittyen maisteriopintoihin. Luulin hetken olevan alku Suomen kiertueelle. Mutta gradun ohjaajani sanoi ykskantaan esitykseni olleen hyvä kuunnelma. Tätä olen mussuttanut siitä alkaen. Arkaillut ja mussuttanut.

Kesäkuussa 2022 klovnini esiintyi Tampereen kupeessa Hurman-koululla. Siellä tapahtui jonkinlainen tuhkasta ylösnousu. Siivet vahvistuivat edelleen unikeon päivänä Seinäjoen Uppan kaupunginosassa. Nyt sunnuntain esityksessä koin esiintyessäni todella olevani se palava pensas, jonka olen kirjannut tavoitteeksi monessa uuden teatterini perustamisen asiakirjassa.

Miten nyt olin kehittynyt? Mitä tapahtui viidessä vuodessa? Loin ensin puheenilmaisumuodoille visuaaliset käsimerkin. Samaan tapaan kuin opin jo Kuopion Asemakoululla 1970-luvulla musiikkiluokalla solffamerkein opettelemaan uusien laulujen melodioita. Tein näin ilmaisumuodot näkyviksi. Olinhan jo pitkään huomannut monien ihmisten (ei lapsien) olevan kuuroja puheenilmaisumuotojen detaljeille. Jospa siis silmät auttaisivat korvia heräämään.

Bompöösille lausuntataiteilijalle olisivat puheen ’solffaamiset’ olleet naurettavia. Jotakin siis puuttui vielä keväällä 2021. Se jotakin oli imaginaarinen klovneria, joka ei unissakaan pyllistä tyhjyydelle. Viime sunnuntaina 11.9.2022 klovnini pääsi neitseellisellä pedanttisuudella luomaan kokohetkisesti ilmaisumuotokeskistä puhetta ankkuroituna syntyvään merkkiin. Oli sisäisesti herskyvää päästä vilpittömään iloon aina uudelleen yllättävästä puheenlaadusta. Mutta mikä ihmeellistä! Katsojat näemmä rakensivat klovnille yksittäisistä hetkistä päässään loogisen tarinan. Näin kai katsojan mieli toimii.

Ja niin se toimi. Vai mitä sanotte seuraavista palautteista, joita sain Kesytetty -esityksen jälkeen:

”Kiitos! Oli hienoa olla yleisössä. Sitä kun vielä jälkikäteen pui mielessään niin on siinä ollut aivoilla puuhaa kun on saman aikaisesti luonut mielessään kuvaa tarinasta ja saman aikaisesti miettinyt tarinan syvempiä merkityksiä. Ihmettelin myös sitä oman kuvan luontia. Esimerkiksi mietin, että miksi minun Saharassa oli koko ajan yö 🤭 lukuun ottamatta sitä hetkeä kun Pikku prinssin ensimmäisen ilmestymisen tulkitsin aamuksi. Oli kyllä ihmeellinen elämys. Ei ollut sijaa harhaileville ajatuksille. Sitä pysyi tarinassa kiinni koko ajan. Samaan ei elokuva pysty! Kiitos kovasti, oli kyllä niin kuin toivoitkin, ikimuistoinen kokemus.”

”Kiitos! Oli hieno kokonaisuus. Koskettava.”

”Kiitos herkästä ja intensiivisestä tulkinnasta! Näinkin klovneria toimii.”

”Poll ka Pell Jari Miettinen: Kiitos: Pikku prinssi, nukketeatterista (ilman nukkeja), laulusta, aitoudesta, koskettavuudesta, ihmeellisen selkeästä tekstistä. Olisin halunnut laulaa kanssasi…”

Innostuin tuosta katsojan nerokkaasta muotoilusta ”nukketeatterista (ilman nukkeja)”. Todella tuo ’nukettaminen’ – käytän siitä itse nimeä ’käsintäminen’ – on ollut vain apu sille, miten klovni keskittyy saadakseen kuuluvaksi puheen eksaktit vivahteet, kun klovni – auta armias – ei ole luotu älyn jättiläiseksi ajattelussaan. Katsoja voi tietysti kokea sen, että se miten puheeseen liittyy käden kautta fokusointi, muuttuu kuin käden puheeksi. Siis käsi muuttuu nukeksi olematta nukke ja esitys nukketeatteriksi ilman nukkeja. Hassun hauskaa – sanoo minussa entinen nukketeatteritaiteilija. 🤡🍀🎭🌹Ei siis millään muotoa paha. Mielestäni esitys siis toimi ja vallan mainiosti.

Nyt paloi karstat 36 vuotiselta uppoutumiseltani Rudolf Steinerin ja hänen vaimonsa Marie Steiner von Sieversin noin sata vuotta sitten kaavailemaan näyttämötaiteen uudistamiseen. Otin kreikkalaisen mysteeritaiteen näyttelijäntyön toisen pylvään haltuun tavalla, joka tuntuu hämmentävän yksinkertaiselta. Savolaisen kiero mieleni ei viisi vuotta sitten olisi voinut kuvitella miten helposti kuunnelma vaihtuu visuaaliseksi teatteriksi. Ei ollut esitykseni viime sunnuntaina pelkkä kuunnelma, ei.

Heti kun nyt 5. heinäkuuta minulle tuli 60 vuotta matkallani piripintaan, oli olo kuin tyhjän päällä katsellen hienoa näköalaa jostain korkealta. Jännä, että ihan sama olo tuli sunnuntain juhlaesityksen jälkeen lisättynä täydellisellä kaikkensa antamisella. Koen, että tuo olo on nimeltään ’onnellinen’. Siinä on jotain tyrmäävää tuossa olon harvinaisuudessa ja outoudessa. Mutta on se myös heräämisen oloa. Jos on oman intohimonsa äärellä kuitenkin koko ajan tuntenut vuosikymmenten ajan suurta hämmennystä selvittämättömästä kysymyksestä hillitin heittäytymistä, niin nyt heräsin aivan uuteen paloon ja nautin joka hetkestä.

Voisin helposti nyt vaipua saarnaajan synkistelyyn elämän turhuudesta ja ohikiitämisen nopeudesta. Miksi en jo 40 vuotta sitten kokenut tätä yksinkertaisuutta pyrkiessäni ekaa kertaa Teatterikorkeakouluun ja Jouko Turkan oppiin? On nimittäin aika vaativaa heittäytyä näin kuusikymppisenä palavaksi pensaaksi ja olla sen jälkeen kolme päivää reporankana. Mutta ei! Olen jonkin perustavan oivalluksen äärellä. Todella on niin, kuten klovnini on minulle opettanut, että elä kuin jokainen hetkesi on elämäsi korkein saavutus. Kuitenkin mikä ei tapa, niin se vahvistaa ja uskon kuntoni vielä näin seniorinakin olevan mahdollista kohota. Koen nyt, että kyllä asiat ovat menneet kuitenkin kaikista mutkista huolimatta juuri niin kuin niiden pitikin.

Eikun nyt vaan maata kiertämään LEATEAtterin ohjelmiston kanssa, vaikka sitten rollaattorin kera.

Onnikehto, -nenä sekä -hannu ja -perhe ohjelmisto

Tekijä Jari Miettinen

Taiteellinen johtaja, joka vastaa LEATEAtterin esitysten klovnista nimeltä Poll ka Pell.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s